Olin 24 vuotias, kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi ja meni melkein kymmenen vuotta, kun saimme toisen lapsen ja siitä neljä vuotta kun kolmas lapsemme syntyi. Eli aika pitkillä ikäeroilla on lapset tulleet maailmaan. Välillä törmään lehdissä otsikkoon, mikä olisi paras ikäero lapsille. Mielestäni sellaiseen ei yksinkertaisesti ole vastausta. Tietenkin olisi näppärämpää, jos kaikki lapset syntyisivät suhtkoht pienellä ikäerolla, olisi kerralla ohi kaikki vauvavaiheet ja lapsille olisi lähes samanikäistä seuraa niin hyvässä kuin pahasssa.

Toisaalta pitkät ikäerot antavat mahdollisuuden olla jokaiselle vauvalle kunnolla omistautunut, kun isompi pärjää jo vähemmällä auttamisella. Jos ikäeroa on lähes kymmenen vuotta on mahtava mahdollisuus käyttää vanhempaa sisarrusta lasten vahtina, ainakin jos isompi sisarus siihen suostuu.

Onhan tässä vuosien varrella itsekin ehtinyt käydä läpi melkoisen kehityksen siitä nuoresta parikymppisestä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Kokematon äiti silloin 25 vuotiaana  ja kolmannen lapsen kanssa jo aika kokenut äiti.

Aikamoinen muutos, väittäisin, olen nyt ainakin varmempi omasta selviytymisestä äitinä, eikä sitä horjuta kenenkään neuvot tai kritiikki, tai enpä muista että nyt aikuisempana sellaista keneltäkään olisin saanutkaan. Toista se taisi olla silloin nuorempana.

Välillä mietin, että millaista elämäni olisi ilman lapsia. Nuorena on paljon mahdollisuuksia kaikkeen ja voi olla vaikea omistautua lapsille. Voi tuntua siltä, että lapset olisivat este elämälle, vaikka lapset juuri tuovat elämää. Lapset tuovat niin paljon elämään sisältöä, mutta myös roppakaupalla huolta ja pelkoa siitä, miten ne pärjää elämässä.