Eilen kävimme keskimmäisen poikani kanssa ensin elokuvissa katsomassa Big hero kutosen . Elokuvan loputtua kävelimme torinrantaan, ja siellä menimme pannukakku talolle syömään, no mitkä muutkaan kuin pannukakut. 

Mukavan helppoa kuin oli vaan yksi lapsi huolehdittavana ja lisäksi hän sai vielä erityistä huomiota. Muutenkin tuo keskimmäisen ”rooli” on perheessä aika vaativa, vanhin saa huomiota sillä, että on jo lähes aikuisen tasolle kommunikaatio kyvyiltään ja nuorimmainen on sitten niin pieni vielä, joka tarvitsee paljon apua ja huomiota.

Tällä viikolla olen yrittänyt nauttia näistä viimeisistä lomapäivistä (jos tätä nyt lomaksi voidaan kutsua), sillä ensiviikolla työt jälleen alkaa. Tähän  nautiskeluun on ainakin kuulunut elokuvien katsomista ja herkuttelua. Olen vuokrannut i tunesista kaksikin elokuvaa, Diana ja Selviytyminen (The impossible). Molemmissa elokuvissa näyttelee Naomi Watts, joka onkin yksi suosikkinäyttelijöistäni. Molemmat hyviä elokuvia, paitsi selviytyminen on vielä vähän kesken. Selviytyminen elokuva kertoo 5 henkisen perheen selviytymistarinan Thaimaan tsunamista 2004 jouluna. Aika rankkaa katseltavaa. Oikeastaan en pidä katastrofielokuvista,  juuri sen vuoksi, koska ne ovat useasti niin yliampuvia. Mutta tämä oli hyvä ja mikä parasta tässä todennäköisesti onnellinen loppu. 🙂

Diana elokuva oli mielestäni yllättävä, siinä mielessä, kuinka tavallinen ihminen hän olikaan kaiken sen hullun myllyn keskellä, jos nyt elokuvan pohjalta voi jotain päätellä. Yllätyksenä minulle tuli myös se, ettei Dodi al Fayet ollutkaan hänen suuri rakkautensa. Muistan tosi hyvin sen, kun Diana kuoli, ja mieleen oli vain jäänyt Dodin ja Dianan suhde. Ja näinhän se oli tarkoitettukin, mediatempuksi. Päälimmäisenä mieleen jäi, tästä elokuvasta se, miten onneton Diana oli pohjimmiltaan ja kuinka hän janosi rakkautta, ja vihdoin kun hän sen löysi, ei ollutkaan mahdollista olla rakastamansa miehen kanssa. Ja kuinka hän pyyteettömästi halusi auttaa ihmisiä, mitä hän elinaikanaan tekikin.